Viime viikot on olleet stressaavia ja se kaikki stressi huipentui eilen pariin huonoon uutiseen. Kun ahdistus kasvoi sietämättömäksi, lähdin kävelylle - kylläkin kamera kädessä, sillä ajatuksena oli saada otettua mahdollisimman monta julkaisukelpoista valokuvaa. Ensin nappailin kuvia ja turhauduin kameraan, kun mikään ei tuntunut osuvan kohdilleen ja kaikki näytti pelkältä sutulta.
Kävelin eri kautta kuin yleensä, ja matkan varrella aurinko ehti laskea jo aika pitkälle. Alkoi satamaan. Tietysti kirosin mielessäni että tämä tästä vielä puuttui... Huppua päähän laittaessa tajusin kuitenkin katsoa ympärilleni tarkemmin. Olin aution peltoaukeaman reunalla ja edessäni avautui upein auringonlasku miesmuistiin. En kuullut mitään muuta kuin lintujen laulun ja hiljalleen maahan ja puiden lehtiin osuvat vesipisarat. Se kesäisen sateen tuoksu...
Siinä hetkessä tuntui kuin mun otsasta olisi kadonnut kasa juonteita ja päältä olisi ostettu vähintään flyygelin paino. Pystyin taas hengittämään. Jätin hetkeksi kaiken "pitää tehdä, pitää tehdä" -ajattelun ja elin vain hetkessä. Ja kuulkaahan, viime yönä nukuin paremmin kuin viikkoihin.
Ihanaa keskiviikkoa ❤️
0 kommenttia
Kiva kun luit postauksen! Jätä ihmeessä kommentti käynnistäsi. Saa kysyä, kehua, kritisoida tai vaikka kertoa kuulumisia. - Johanna