Mietin eilen elämäni pisimpiä ihmissuhteita. Tavalla tai toisella ensirakkauteni kuuluu niihin. Siitä on lähes yhdeksän vuotta, kun tiemme kohtasivat ensimmäisen kerran, ja sen jälkeen kaikki olikin jo peruuttamatonta. Toivoisin, että saisin kertoa teille sen vuosisadan rakkaustarinan, mutta sitä tästä ei syntynyt. Tarinalla ei ole onnellista loppua. Tai oikeastaan on. Ei vain sillä tavalla kuin olisin joskus halunnut.
Luulenpa, että tiesin sen aina. Ettei meitä ollut tarkoitettu yhteen. Siitä oli kyllä monia merkkejä vuosien varrella; sukumme eivät tulleet toimeen, meillä on aivan erilaiset arvot ja tavoitteet elämässä, olemme suurimman osan ajasta ihan eri aaltopituudella.
En oikeastaan koskaan onnistunut kuvittelemaan sitä yhteistä tulevaisuutta. En vaikka kuinka pinnistelin ja halusin.
Silti joku käsittämätön vetovoima toi meidät yhteen aika ajoin. Meidän suhde ei koskaan käynyt järkeen, eikä sitä voinut järjellä myöskään selittää. Joko oltiin yhdessä täysillä, tai sitten elettiin jo lähes täysin omia elämiä. En koskaan tuntenut, että olisin varauksetta pystynyt puhumaan toiselle kaikesta. Emme osanneet pelata samassa joukkueessa, vaan aina toisiamme vastaan. Niin kauan kun seurustelimme, olimme ne samat teinit kuin silloin alkuaikoina. Menimme tunteiden mukaan, ja järki tuli vasta perässä.
Lopulta myrkytimme toisemme. Emme voineet olla ilman toisiamme, mutta emme myöskään yhdessä. Luonteeseeni kuuluu, että yritän aina uskoa siihen että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niinpä uskottelin itselleni ja toiselle, oikeastaan kaikille muillekin, että tämä tulee toimimaan. Pystymme siihen. Onneksi lopulta tulimme järkiimme. Kuka haluaisi vapaaehtoisesti olla suhteessa, jossa ei voi ikinä tietää mitä huominen tuo? Ollaanko viikon päästä jo tuntemattomia toisillemme, merkitsikö mikään koskaan oikeasti mitään?
Pahinta on, kun toinen pyyhkii muutamalla sanalla kaiken sen pois. Kun "en enää rakasta", joka satuttaa ihan tarpeeksi jo itsessään, onkin yhtäkkiä "en koskaan rakastanutkaan".
Luulin aivan uskomattoman pitkään, että vika on minussa itsessäni. Mussa täytyy olla jotain pahasti vialla, kun kerta toisensa jälkeen mua voi kohdella näin. Kun toinen sanoi, etten koskaan merkinnyt mitään, uskoin. Uskoin sokeasti kaiken ja aloin syyttämään kaikesta itseäni. Kesti todella kauan ymmärtää, etten mä ole tässä se viallinen. Sen jälkeen syytinkin sitten toista kaikesta. Olin niin vihainen. Olin vielä epäkypsä, enkä osannut käsitellä tunteitani. Syytin sitä, jota oli helppo syyttää. Samalla yritin teeskennellä, ettei hänkään koskaan merkinnyt mulle mitään. Jos hän ei rakastanut, miksi mä olisin.
Myöhemmin kuitenkin ymmärsin, ettei teeskentely saatika syyttely auta mitään. Miksi mun pitäisi esittää epäaitoa ja tunteetonta vain siksi, ettei toinen kykene käsittelemään tunteitaan. Jos sanoisin, etten ole koskaan välittänyt, mitä se kertoisi musta? Tottakai välitin. Välitän edelleen. Ehkä tulen aina välittämään. Mutta se ei ole paha asia. En mä halua olla tunteeton. En halua pyyhkiä kaikkea pois vain siksi, ettei toinen saisi nähdä kuinka muhun on joskus sattunut. Tottakai muhun sattui. Joskus toivoin, etten olisi koskaan tavannutkaan koko ihmistä.
Nyt voin vihdoin sanoa, että olen silti kiitollinen siitä kaikesta. Ilman näitä vuosia, ilman tätä ihmistä, multa olisi jäänyt kokematta paljon. Ilman niitä kaikkia ilkeitä sanoja, jotka joskus repivät mun sydämeni pieniin palasiin, mä en olisi nyt tässä. En olisi entistä eheämpi. En ehkä osaisi arvostaa näin paljon elämää ja niitä ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani kaikki nämä vuodet. En ehkä tietäisi, millainen on toimimaton parisuhde. Ehkä uskoisin edelleen kaikki valheet mitä mulle yritetään syöttää. Ehkä olisin yhtä sokea, kuin joskus silloin vuosia sitten. Tämä kaikki voisi olla vasta edessä.
Tämän viimeisimmän eron jälkeen mun oli vaikea myöntää ihmisille olevani taas yksin. En halunnut näyttää, että oon saanut siipeeni, että epäonnistuin taas yhdessä asiassa. En halunnut kuulla yhtään "mitäs mä sanoin" -kommenttia. Välttelin kysymyksiä parisuhteesta, vaihdoin puheenaihetta. Teeskentelin jonkin aikaa kaiken olevan kuten ennenkin.
Nyt olen kuitenkin ehtinyt käsittelemään asian. Olen alkanut nähdä maailman vähän eri tavalla. Tänä vuonna olen tavannut monia ihania, uusia ihmisiä, ja huomannut pitkästä aikaa kuinka helppoja ihmissuhteet voivat parhaimmillaan olla. Kuinka ne tuovat hyvän olon ahdistuksen sijaan. Olen mieluummin onnellinen yksin kuin onneton suhteessa. Mitä sillä on väliä, jos joku ulkopuolinen ajattelee mun epäonnistuneen. Tiedän kuitenkin itse toisin. Olen varmempi kuin koskaan, että rakastun vielä uudelleen ja tällä kertaa olen valmis siihen. Tällä kertaa tiedän, mitä haluan. En enää usko tyhjiin sanoihin, enkä anna elämääni muiden käsiin.
Oon ennenkin puhunut vaikeista aiheista ja joskus tätäkin aihetta sivuten täällä blogissa. Tämä oli kuitenkin yksi vaikemmista postauksista, jonka oon tehnyt. Vielä julkaisuhetkellä harkitsin, että pyyhkisin koko tekstin pois. Nyt se on kuitenkin tehty. Oon yhä elossa. Itse asiassa oon enemmän elossa kuin vuosiin. Rakastan elämääni näin.
0 kommenttia
Kiva kun luit postauksen! Jätä ihmeessä kommentti käynnistäsi. Saa kysyä, kehua, kritisoida tai vaikka kertoa kuulumisia. - Johanna