All part of the game

Mulla on ollut tässä työn alla useampikin postaus, jotka tooosi kovasti halusin julkaista teidän nähtäväksenne jo aikaa sitten. Tällä viikolla oon kuitenkin voinut  säännöllisen huonosti, enkä oo yksinkertaisesti jaksanut panostaa blogiin. Yritän viikonlopun aikana saada viimeisteltyä muutaman postauksen ja ajastaa ne ensi viikolle. Koettakaahan siis kestää mun kanssa, jookos! Sain yllättäen leikkausajan ensi maanantaille enkä oo varma miltä elämä näyttää välittömästi sen jälkeen. Saatan olla ihan toimintakykyinen, tai sitten en.

Ainakin hoitaja varoitteli puhelimessa kovasti, etten tule pärjäämään ensimmäisiä päiviä yksin, mitä tietysti säikähdin hieman. Itse asiassa hän taisi käyttää sanoja "Ethän sä vaan ole yksineläjä? Se ei kyllä ole hyvä juttu...". Päätin että keskityn nyt vähän aikaa pelkästään toipumiseen, jonka jälkeen käytän kaikki voimani siihen että pääsisin taas tavalliseen elämään kiinni. Tänään tosin päätökseni horjui pahasti, kun TE-toimistosta soitettiin ja ihmeteltiin, miksen ole vieläkään työllistynyt uuteen työhön. Totesin, että tässä on nyt tervehtymisprosessi meneillään, johon virkailija tokaisi että eihän sulla mikään iso vaiva ole. Mainitsin tulevasta leikkauksesta, mutta sekään ei kuulemma ole iso asia ja työnhakuun on ryhdyttävä heti seuraavana päivänä.

Lievästi sanottuna kummastelin tämän virkailijan asennetta. Oon taistellut kaikenlaisten terveysongelmien kanssa jo tarpeeksi pitkään ymmärtääkseni, että melkeinpä kuka tahansa olisi ennemmin terve ja eläisi "tavallista" elämää, kuin esim. lojuisi sängyn pohjalla päivät pitkät tai eläisi muuten rajoittunutta elämää. Silti monien asenne tuntuu olevan se, että sairaslomalla olevat ihmiset ovat yksinkertaisesti laiskoja. Itse en ainakaan allekirjoita tätä, enkä usko että moni muukaan. Mutta viis muiden asenteista, aion nyt kaikesta huolimatta keskittyä pääasiassa paranemiseen.

Tulipas paljon painavaa asiaa, kun oikeastaan mun piti vaan tulla höpöttelemään pikaisesti valokuvauksesta... Mulla oli nimittäin alkuviikosta kamala kriisi ja kadotin mun kuvaustaidot kokonaan. Hetkellisen ahdistuksen kourissa päätin, että lopetan kuvaamisen kokonaan. Toissapäivänä kuitenkin rohkaistuin ja kaivoin vanhan rakkaan Canonin esiin. Lähdin maalle kuvailemaan kaikkea mitä vastaan tuli, ja päätin yhtäkkiä että nyt on oikea aika alkaa kuvaamaan raakakuvia. Niinpä siis asetin kameran tiedostomuodoksi RAWin ja tässä sitä nyt ollaan. Julkaisen elämäni ensimmäiset raakakuvat, eikä se tunnu yhtään erilaiselta kuin JPEG-muotoisten kuvien julkaiseminen. Raakakuvat antavat huomattavasti enemmän pelivaraa kuvankäsittelyssä, mikä on erittäin positiivinen asia. On niissä muitakin hyviä puolia, mutta en ainakaan tällä kertaa nyt syvenny aiheeseen tämän enempää.

Palaan pian iloisempien ja kevyempien aiheiden parissa, viettäkäähän ihana viikonloppu!